I'm stuck on the sofa.

Eka mietin että julkaisenko tota edellistä tekstiä ollenkaan, mut klikkasin kylläkyllää, koska siinä nyt oli eiliset ajatukset. 

Tänään on ihan bueno olo. Heräsin joskus kympin kieppeillä ja oon ollut sohvalla jumissa monta tuntia. Kahvikuppi kourassa, läppäri vieressä, musiikkia ja kissa kainalossa. Laksatiivit jäi eilen ottamatta ja oon kyllä ylpeä itsestäni! En kylläkään oo saanut laskettua kahvin lisäksi kurkustani alas muutakuin yhden riisikakun, mut lähen reilu tunnin päästä töihin ja tiedän että siellä saan syötyä. Ihanaa omistaa sellainen työ jossa voi unohtaa kaiken muun ja keskittyä vain siihen mitä sillä hetkellä tekee. Ei siellä edes ehdi miettimään moisia turhuuksia! Miljoona kertaa on käynyt sillälailla että kotona en oo ennen iltavuoroa saanut syötyä mitään, mut sillä sekunnilla kun työvuoro alkaa, mun maha alkaa murista hullunlailla ja vingun ruokapaussille. Työkaverit kyylää että se on ollu vartin vasta töissä..

Töissä on senkin puolesta helppoa, koska kukaan ei tiedä, ei osaa edes aavistaa. Kun kaikki on siellä aina niin fine. Märisköön eukko kotona itsekseen, ei ainakaan kenenkään tarvitse katsella! Ja kyl, teen kuus päivästä työviikkoa, eli töitä riittää.

Sillon kun ednos alko nostaa ensimmäisiä kertoja päätään ja aloin vammailemaan ruokailujen suhteen, söin pääsäntöisesti pelkkiä nuudeleita. Kahvia ja kaks paahdettua ruisleipää aamulla, lounaaks nuudeleita ja päivälliseks toinen kippo samaa. Iltapala skip kokonaan. Sit tuli yks hyvä päivä ja saatoin kokata vaikka pastaa. Yhtenä päivänä palkitsin itseni mäkkäriruoalla. Ja taas viikko nuudeleita. 

Jos verrataan nykyiseen tilanteeseen, niin nuudelit on jääneet kokonaan pois. Sain yhdeltä kaverilta aika huolelliset ohjeet terveelliseen syömiseen ja jotenkin aloin noudattamaan sitä liian tosissani, koska esimerkiksi vaaleaa pastaa en suostu syömään. Se on hyvää, mutta en syö. Leipään en ole koskenut ruokaohjeiden jälkeen. Pidän kuitenkin huolen riittävästä kuidunsaannista syömällä täysjyväkaurapuuroa jokavitunikinen aamu. Rasvattomaan maitoon keitettynä. Ilman mausteita. Syön kanaa ja tonnikalaa paljon ja niiden kylkiäisinä kukkakaalia ja parsakaalia. Porkkanoita, kesäkurpitsaa ja paprikaa. Syön paljon rahkoja. Mitä enemmän proteiinia, sen parempi. YRITÄN pitää kiinni siitä että syön vähintään kolmen tunnin välein jotain, mutta ns. huonoina päivinä se ei onnistu. Lenkille en lähde ilman tankkausta. Vihaan sitä nälän tunnetta, mutta sit kun ahdistaa, sitä ei tuu ja unohtaa syödä. 

Miks välillä tuntuu että onnistuu ja menee hyvin, mut välillä saa oikein tapella itsensä kanssa?  

Lyhyesti, mutta ytimekkäästi.

Tulipa oltua eilen pitkästä aikaa ulkona. Siis viihteellä. Oli tosi hauskaa, mut tää päivä on mennyt ihan penkin alle. Krapulan lisäks ahdistaa niin julmetusti. 

Se alkoholin määrä, yöllä syöty pakastepitsasiivu ja tänään melkein kokonainen pitsa. Juustoa, rasvaa ja hiilareita. Eilinen lenkki jäi väliin kiireiden vuoksi ja tänään luonnollisesti huonon olon takia. Ajatukset pyörii; ottaakko laksatiivia vai ei. Ne on oikeesti ihan perseestä, enkä haluais ottaa, mut mun syke on ollut koko illan joku 120 ku vaan mietin, mietin ja sit iskee paniikki. Miksi mun täytyy olla näin vitun vammanen omien ajatuksieni kanssa, Taas tällanen päivä kun ahdistaa, koska ahdistaa. Vituttaa ja haluaisin pystyä elämään normaalia elämää, olla sujut syömistensä kanssa. 

Alku.

Mun käskettiin alkaa kirjottaa asioita ylös. Että se kuulemma helpottais ja jossain vaiheessa olis ehkä helppo hahmottaa todellinen tilanne. Eka mä nauroin koko idealle. "et ranskalaisilla viivoilla niinkö päivän kohokohdat niinkö" Joo, vaikka niin. Mä ostin itelleni oikeen vihon. Kukkasin koristellun kovakantisen vihon ja mietin että siitä tulee mun päiväkirja. No, se vihko on täynnä. Täynnä ostoslistoja, laskujenmaksusuunnitelmia, biisien sanoja, joitain yksittäisiä sanoja ja lauseita olotilasta, ilman päivämäärää (!), kaksi neljän sivun vuodatusta siitä, miten hanurista välillä kaikki tuntuu olevan ja monta sivua päivän syömisistä, juomisista ja liikunnasta. No, ostin uuden vihon ja taas päätin että tästä lähtee. Siinä vihossa on pomppukepillä hyppivä muumipeikko kannessa ja se on sen verran tuore ostos, että en oo montaa sivua ehtinyt kuluttamaan. Ei sillä että sielläkään lukis sanaakaan siitä mistä pitäis. 

Mä otin erillisen ruutupaperin ja mietin että nyt kirjotan kunnon tekstin johon tulee kaikki ajatukset, tuntemukset ja siis..kaikki! Otsikoin sen ja pakkaan mukaan seuraavalle lääkärikäynnille todisteeksi että osaan kirjoittaa. Ei. Ei se kynä liiku. Se jää pöytään kiinni hemmetti! Tulee mieleen se pikkutyttö joka ala-asteikäisenä kirjotti päiväkirjaan että "rakas päiväkirja, tänään sitä ja tätä, blaablaa". Ihankuin se päiväkirja olisi joku tyyppi jolle sä kerrot. Mut ei se ikinä vastaa tai sano mitään takaisin! Onpa kannustava kaveri. 

Nyt mä oon kirjottanut tän verran ja on sujunut aika kivuttomasti. Musiikki soi taustalla ja läppäri lepää sylissä. 

Muttamutta. Minä olen siis Ilona. Vakkarityössä käyvä, itsekseen kahden kissan kanssa asuva perusmimmi. Sairastan paniikkihäiriötä ja sen kylkiäisenä puhjennuta ilkeää EDNOS:sta ja satunnaisia masennuskohtauksia. Välillä musta tuntuu että seinät kaatuu niskaan ja kaikki on ihan perseestä, mut järki seisoo kyllä paikallaan ja sanoo vähän väliä mulle että oon ihan ok. Mä pärjäsin paniikkihäiriön kanssa ihan mielettömän hyvin pienen lääkkeiden antaman tuen kanssa 22-vuotta, mutta nyt viimeiset kaks vuotta on ollut yhtä taistelua päivä päivältä, koska tosiaan tuo syömishäiriönpoikanen alkoi ottaa valtaansa. Se alkoi parilla vahingossa tippuneella kilolla. Sitten ne tuli takaisin..ja naks. Mä en tiedä mitä tapahtui! Karistin ne pari kiloa ja kymmenen siihen päälle ja totta helvetissä paniikkihäiriö nälkiintymisen myötä pahenee ja elämä tuntuu aivan kammottavalta. Vuosi sitten kävin lepuuttamassa hermojani sairaalassa, viikon totaalipaaston jälkeen ja sain sieltä kesän yli itselleni mielettömiä voimia kuntouttaa itseäni kohti uutta lifestyleä. Kesä meni ihan nappiin, ei stressiä, söin just niinkuin mua huvitti ja nautin ystävistä. Lääkkeiden ja terapian tuella kuitenkin. Syyskuussa sain paniikkikohtauksen peilin edessä ja siitä se taas lähti. Nyt eletään tammikuun kolmatta päivää ja sama kamppailu velloo päällä. Nyt mulla on luojan kiitos kunnon kuntoutustiimi apuna, jotta tämän pahentuminen voitaisiin ehkäistä, ja ajatus asioiden kirjoittamisesta alko tovin muhimisen jälkeen tuntua aika hyvältä. 

Ja kyllä. Myönnän olevani kipeä, en tarvitse muistutusta siitä. Haluan koittaa, että onnistuuko tämä ehkä helpottamaan oloa. Myönnän ihan kympillä että kamppailen syömisen kanssa päivittäin, mietin sitä ekana aamulla herätessä ja nukkumaan mennessäni. Pakkomielteisesti mietin ja funtsin ja jooooo, on se vähän kipeetä! Mut eikö jo se että osaa myöntää oman tilansa, ole piste kotiinpäin?

Katsotaan. Motivaatiota löytyy.