Mun käskettiin alkaa kirjottaa asioita ylös. Että se kuulemma helpottais ja jossain vaiheessa olis ehkä helppo hahmottaa todellinen tilanne. Eka mä nauroin koko idealle. "et ranskalaisilla viivoilla niinkö päivän kohokohdat niinkö" Joo, vaikka niin. Mä ostin itelleni oikeen vihon. Kukkasin koristellun kovakantisen vihon ja mietin että siitä tulee mun päiväkirja. No, se vihko on täynnä. Täynnä ostoslistoja, laskujenmaksusuunnitelmia, biisien sanoja, joitain yksittäisiä sanoja ja lauseita olotilasta, ilman päivämäärää (!), kaksi neljän sivun vuodatusta siitä, miten hanurista välillä kaikki tuntuu olevan ja monta sivua päivän syömisistä, juomisista ja liikunnasta. No, ostin uuden vihon ja taas päätin että tästä lähtee. Siinä vihossa on pomppukepillä hyppivä muumipeikko kannessa ja se on sen verran tuore ostos, että en oo montaa sivua ehtinyt kuluttamaan. Ei sillä että sielläkään lukis sanaakaan siitä mistä pitäis.
Mä otin erillisen ruutupaperin ja mietin että nyt kirjotan kunnon tekstin johon tulee kaikki ajatukset, tuntemukset ja siis..kaikki! Otsikoin sen ja pakkaan mukaan seuraavalle lääkärikäynnille todisteeksi että osaan kirjoittaa. Ei. Ei se kynä liiku. Se jää pöytään kiinni hemmetti! Tulee mieleen se pikkutyttö joka ala-asteikäisenä kirjotti päiväkirjaan että "rakas päiväkirja, tänään sitä ja tätä, blaablaa". Ihankuin se päiväkirja olisi joku tyyppi jolle sä kerrot. Mut ei se ikinä vastaa tai sano mitään takaisin! Onpa kannustava kaveri.
Nyt mä oon kirjottanut tän verran ja on sujunut aika kivuttomasti. Musiikki soi taustalla ja läppäri lepää sylissä.
Muttamutta. Minä olen siis Ilona. Vakkarityössä käyvä, itsekseen kahden kissan kanssa asuva perusmimmi. Sairastan paniikkihäiriötä ja sen kylkiäisenä puhjennuta ilkeää EDNOS:sta ja satunnaisia masennuskohtauksia. Välillä musta tuntuu että seinät kaatuu niskaan ja kaikki on ihan perseestä, mut järki seisoo kyllä paikallaan ja sanoo vähän väliä mulle että oon ihan ok. Mä pärjäsin paniikkihäiriön kanssa ihan mielettömän hyvin pienen lääkkeiden antaman tuen kanssa 22-vuotta, mutta nyt viimeiset kaks vuotta on ollut yhtä taistelua päivä päivältä, koska tosiaan tuo syömishäiriönpoikanen alkoi ottaa valtaansa. Se alkoi parilla vahingossa tippuneella kilolla. Sitten ne tuli takaisin..ja naks. Mä en tiedä mitä tapahtui! Karistin ne pari kiloa ja kymmenen siihen päälle ja totta helvetissä paniikkihäiriö nälkiintymisen myötä pahenee ja elämä tuntuu aivan kammottavalta. Vuosi sitten kävin lepuuttamassa hermojani sairaalassa, viikon totaalipaaston jälkeen ja sain sieltä kesän yli itselleni mielettömiä voimia kuntouttaa itseäni kohti uutta lifestyleä. Kesä meni ihan nappiin, ei stressiä, söin just niinkuin mua huvitti ja nautin ystävistä. Lääkkeiden ja terapian tuella kuitenkin. Syyskuussa sain paniikkikohtauksen peilin edessä ja siitä se taas lähti. Nyt eletään tammikuun kolmatta päivää ja sama kamppailu velloo päällä. Nyt mulla on luojan kiitos kunnon kuntoutustiimi apuna, jotta tämän pahentuminen voitaisiin ehkäistä, ja ajatus asioiden kirjoittamisesta alko tovin muhimisen jälkeen tuntua aika hyvältä.
Ja kyllä. Myönnän olevani kipeä, en tarvitse muistutusta siitä. Haluan koittaa, että onnistuuko tämä ehkä helpottamaan oloa. Myönnän ihan kympillä että kamppailen syömisen kanssa päivittäin, mietin sitä ekana aamulla herätessä ja nukkumaan mennessäni. Pakkomielteisesti mietin ja funtsin ja jooooo, on se vähän kipeetä! Mut eikö jo se että osaa myöntää oman tilansa, ole piste kotiinpäin?
Katsotaan. Motivaatiota löytyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti